Mitä monokulttuuriviljely tekee hyönteisille, pieneläimille ja luonnon monimuotoisuudelle?
Kun eläinten hyvinvoinnista keskustellaan, puhe kääntyy lähes aina kotieläintuotantoon. Mutta entä kasvinviljely? Kuinka moni on pysähtynyt pohtimaan, mitä tapahtuu eläimille, kun pelto muutetaan mahdollisimman tehokkaaksi tuotantokoneeksi? Todellisuudessa lähes jokainen tapa tuottaa ruokaa vaikuttaa eläimiin ja luonnon monimuotoisuuteen. Kysymys ei ole siitä, syntyykö vaikutuksia, vaan siitä, millaisia ne ovat.
Monokulttuuriviljelyllä tarkoitetaan sitä, että suuria maa-alueita käytetään yhden kasvilajin viljelyyn vuodesta toiseen. Tuotannon tehokkuus kasvaa, mutta yleensä samalla luonnon monimuotoisuus heikkenee voimakkaasti. Eläinten näkökulmasta tämä näkyy usealla tasolla: suorana torjuntana, elinympäristöjen katoamisena ja ravintoverkostojen yksipuolistumisena.
Hyvin harvoin puhutaan siitä, kuinka paljon moderni tehoviljely perustuu eläinten torjuntaan, vaikka se on mielestäni yksi ruokakeskustelun tärkeimmistä kysymyksistä
Kun valtavat pellot halutaan suojata mahdollisimman tehokkaasti sadonmenetyksiltä, lähes kaikki “häiritseviksi” määritellyt eläimet muuttuvat ongelmiksi tuotantojärjestelmälle. Hyönteisten kohdalla tämä näkyy torjunta-aineiden massiivisena käyttönä. Hyönteismyrkyt eivät osu vain yhteen haittalajiin, vaan usein laajoihin hyönteisryhmiin. Esimerkiksi neonikotinoidit on yhdistetty mehiläisten suunnistus- ja lisääntymishäiriöihin, ja laajemmin hyönteiskatoon useissa maissa. Ja hyönteisten väheneminen ei jää myöskään vain ”bugiongelmaksi”. Hyönteiset muodostavat ravintoketjun perustan lukemattomille linnuille, lepakoille, sammakoille ja piennisäkkäille. Kaiken tämän lisäksi vähenevät myös maaperän eliöt. Kun ravintoverkon alin taso köyhtyy, vaikutukset ulottuvat vähitellen koko ekosysteemiin.
Peltojen ympäristöjä myös yksinkertaistetaan tarkoituksella. Pensasaidat, niityt, kosteikot ja metsänreunat poistetaan, jotta koneellinen viljely olisi tehokkaampaa. Mutta juuri nämä alueet ovat monille eläimille suojaa, pesimäpaikkoja ja ravinnonlähteitä. Kun maisema muuttuu tuhansien hehtaarien ”yhden kasvin kentäksi”, monien lajien mahdollisuus selviytyä romahtaa. Ja ehkä juuri tässä piilee yksi suurimmista harhoista. Pelto voi näyttää vihreältä ja siltä, että se olisi täynnä elämää, mutta se voi olla yllättävän köyhä ympäristö. Satojen hehtaarien monokulttuuriviljelmä tarjoaa monille lajeille huomattavasti vähemmän ravintoa, suojaa ja pesimäpaikkoja kuin monimuotoinen niitty tai metsänreuna.
Piennisäkkäitä — kuten myyriä, hiiriä ja kaneja — torjutaan monin tavoin, koska ne voivat syödä satoa tai vahingoittaa varastoja. Käytössä on myrkkyjä, loukkuja, kaasuttamista ja elinalueiden hävittämistä. Tämä heijastuu myös petoeläimiin. Esimerkiksi jyrsijämyrkyt voivat kulkeutua ravintoketjussa pöllöihin, haukkoihin ja kettuihin. Lisäksi osa eläinkuolleisuudesta jää kokonaan näkymättömäksi. Sadonkorjuukoneet, niittokoneet ja maanmuokkaus tuhoavat vuosittain suuria määriä jyrsijöitä, jäniksiä, sammakoita, matelijoita, sekä maassa pesivien lintujen poikasia ja pesiä. Näistä vaikutuksista keskustellaan huomattavasti vähemmän kuin kotieläintuotannosta.
Riistaeläinten määrää kontrolloidaan monilla alueilla aktiivisesti juuri maatalouden vuoksi. Hirvieläimiä, villisikoja, hanhia ja muita eläimiä pidetään “satovahinkoriskinä”, joten niiden kantoja pyritään rajoittamaan metsästyksellä, karkottimilla, aidoilla ja joissain tapauksissa suorilla tappoluvilla. Erityisesti intensiivisen maatalouden alueilla villieläimille jää vähän turvallista tilaa liikkua tai ruokailla ilman konfliktia ihmisen tuotantojärjestelmän kanssa. Käytännössä tehokas kasvinviljely edellyttää, että suurin osa villieläimistä pysyy poissa pelloilta. Tämä tarkoittaa, että eläinten torjunta on olennainen osa tehokasta monokulttuuriviljelyä.
Maaperä ei ole vain kasvualusta vaan yksi maapallon monimuotoisimmista ekosysteemeistä
Yhdessä teelusikallisessa tervettä maata voi elää miljardeja mikro-organismeja sekä valtava määrä sieniä, alkueläimiä ja muita pieneliöitä, jotka ylläpitävät koko pellon biologista toimintaa. Kun sama kasvi kasvaa vuodesta toiseen, ja tuotanto toteutetaan lannoitteilla ja torjunta-aineilla, maaperän mikrobisto yksipuolistuu. Tämä vaikuttaa lieroihin, hyönteisiin ja koko maaperän elävään verkostoon. Käytännössä pelto muuttuu paljon köyhemmäksi ympäristöksi kuin monimuotoinen niitty tai sekaviljelmä.
On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan kasvinviljely ja monokulttuurinen tehoviljely. Kaikki viljely ei johda samanlaisiin vaikutuksiin luonnolle. Kyse on ennen kaikkea mittakaavasta, yksipuolisuudesta ja tuotantomallista. Esimerkiksi regeneratiivisessa maataloudessa pyritään palauttamaan maaperän biologista toimintaa, lisäämään luonnon monimuotoisuutta ja vähentämään kemiallisen torjunnan tarvetta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa monipuolista viljelykiertoa, sekaviljelyä, metsämäistä viljelyä (agroforestry), suojavyöhykkeitä, peitekasveja, pienempiä peltolohkoja sekä eläinten hallittua laidunnusta osana viljelyjärjestelmää. Tavoitteena ei ole ainoastaan tuottaa ruokaa, vaan samalla vahvistaa maaperän elinvoimaa, lisätä pölyttäjien määrää ja luoda elinympäristöjä myös muille eliölajeille.
Suomessa puhutaan paljon luonnon ennallistamisesta, mikä on monissa ympäristöissä tärkeää ja perusteltua. Samalla kannattaa muistaa, että luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ei tarkoita kaikkialla samoja ratkaisuja. Joissakin ympäristöissä tavoitteena on palauttaa metsiä, soita ja kosteikkoja lähemmäs niiden luonnontilaa. Toisaalla taas pyritään säilyttämään vuosisatojen aikana syntyneitä perinnebiotooppeja – kuten ketoja, hakamaita ja metsälaitumia – sillä niistä on tullut korvaamattomia elinympäristöjä suurelle joukolle kasveja, pölyttäjiä, perhosia ja muita eliölajeja. Ilman laiduntamista tai niittoa nämä alueet kasvavat vähitellen umpeen ja niiden ainutlaatuinen lajisto taantuu.
Todellinen kysymys ei ehkä olekaan, voimmeko tuottaa ruokaa ilman vaikutuksia luontoon – siihen emme pysty. Luonto ei tunne ideologioita.
Se ei tunne vegaania eikä lihansyöjää. Se tuntee vain elinympäristöt ja niiden muutokset. Siksi meidän pitäisi tarkastella ruoantuotantoa vähemmän ideologioiden ja enemmän kokonaisvaikutusten kautta. Hyvä ruokajärjestelmä ei jätä vain mahdollisimman pientä jälkeä ympäristöön. Sen pitäisi jättää mahdollisimman hyvä jälki myös ihmiseen.
Jani Tuominen, 23.7.2026